Morfina

t.Morfina, s. 2008

i. Mozart II e. Ofelia

Fiina toukokuussa 2011

4-vuotias "pikkutamma" saapui minulle toukokuussa 2011 koeajalle Jukka Kallungilta. Kukaan ei ollut nähnyt siitä edes kuvia, mutta  se oli kuulemma "ihan potentiaalinen". Nimeäkään ei kukaan ollut muistanut mainita ennen hänen saapumistaan. 

"Pikkutamma" matkasi elämänsä ensimmäisen kuljetuksen 300km rekassa poniorin vierustoverina. Perillä kuski kertoi matkan sujuneen hyvin, ja avasi lastaussillan ihan tallin oviaukon viereen. Pikkutamma todellakin oli pikkutamma! Se näytti lähinnä lämminveriravurivarsalta ja mietin onko se edes hevosen korkuinen. Menin tervehtimään sitä ja raukka oli kauhusta kankea. Otin sen varovasti naruun, en tiennyt meinasiko se poistua ylös vai eteen vai sivulle. Pieni hevosenalku seisoi jähmettyneenä autossa eikä ottanut askeltakaan. Juttelimme mukavia ja lopulta sain sen suostuteltua tulemaan autosta ulos huojuvin askelin. Päästyämme maan kamaralle oli selvää ettei se tajunnut mistään mitään, edes taluttamisesta. Tallin kovalla betonilattiallakin oli pelottava kävellä. Karsinaan päästyään Se seisoi keskellä karsinaa peläten jopa seiniä. Ajattelin että mihinköhän soppaan tässä on nyt tullut sekaannuttua..

Kuski antoi minulle omistajan kirjoittaman ohjelapun. Pikkutamman nimeksi selvisi Morfina,josta myöhemmin muotoutui Fiina. 

Fiina oli viettänyt elämänsä 4 vuotta laitumella, eikä sen kanssa juuri oltu tehty mitään. Kävimme maneesissa ensimmäisenä iltana kävelyllä, joka osoittautui hyvin hankalaksi operaatioksi. Fiina pelkäsi jokaista kosketusta ja nopeaa liikettä. En saanut sitä edes karsinasta ulos kun se ei uskaltanut astua käytävälle. Päätimme ottaa vetohevoseksi vanhan ja fiksun Pipsa tamman. Pipsa parkkeerattiin Finan oven eteen, ja lähdimme hissukseen kävelemään. Varovasti se asteli käytävälle, jossa se pelkäsi hevosia käytävän molemmin puolin eikä se tiennyt miten päin olla. Pipsan pyllyssä kiinni pääsimme maneesiin, jossa se ei kyllä pelännyt mitään, mutta taluttaminen oli lähinnä sitä että Fiina käveli Pipsan perässä kiinni ja minä roikuin mukana. 

Tässä vaiheessa viimeistään mietin että ei minusta ole kouluttamaan näin kokematonta hevosta. Se oli kuitenkin jo 4 ja perusasiat ihan hakusessa. Jotenkin kuitenkin tykästyin pieneen ja arkaan Fiinan- sillä on hyvä katse, lempeät ja luottavaiset silmät. Herkkä mutta ymmärtäväinen. Arka mutta itsenäinen. 

Pikkuhiljaa opettelimme taluttamisen, ovista kulkemisen, tarhaan menemisen. Harjauksesta se ei tykännyt, niinkuin ei mistään koskemisesta. Takapää ja mahan alunen varsinkin olivat arkoja paikkoja. Juoksuttamisen se oppi nopeasti. Se toimi hyvin liinassa eikä riehunut. Jännityksellä odotimme ensimmäisellä juoksutuskerralla minkälaiset liikkeet sillä olisi. Käynti oli hyvä, mutta voimaa se tarvitsi lisää, ja paljon. Ravi rentoa, hyvä etujalkojen liike, takapää heikko. Laukka paljastui parhaimmaksi askellajiksi, pyöreä ja takajalat toimivat hyvin, ja se pysyi edestä hyvin ryhdikkäänä. Muistan kun Pinkki sanoi "Hyvä siitä tulee." Ja silloin aloin miettimään että ehkä sittenkin..

Jalkojen nostelun se oppi hyvin, suojatkin oli ihan OK juttu, samoin kuolaimet. Satulan kanssa olikin sitten vähän ongelmia. Aloitin laittamalla selkään pyyhkeitä ja satulahuopia, Sitten siirryimme Pinkin ohjeistuksella satulaan. Fiina seisoi järkyttyneenä paikallaan kun nahkamöntti nostettiin selkään. Pyöritin sitä karsinassa jotta se tottuisi liikkeessäkin satulaan. Sitä jännitti niin hirmuisesti! Satulavyö oli pitkään sille tosi paha juttu. Kun jouduimme vaihtamaan harjoittelusatulan toiseen, joka narisi, se vasta paha juttu olikin! 

Toistoja, toistoja.. Kunnes pääsimme juoksuttamaan satulan kanssa, heiluttelemaan jalustimia, roikkumaan jalustimissa. Minulla oli aina tarkka järjestys miten laitoin sen kuntoon, jotta välttäisin kaikki turhat konfliktit. Ensin suitset, jotta sain pidettyä siitä kiinni, satulavyö kädenulottuville ja varovasti satula selkään ja vyö varovasti kiinni. Tässä vaiheessa jos satula olisi tippunut maahan.. Se olisi ollut iso takapakki. 

Teimme Fiinan kanssa selästäroikkumis harjoituksia, mutta neiti osoittautui niin herkäksi että halusin sen ratsutettavaksi ammattilaiselle. Aloin selvittämään ratsuttajia, ja päädyin Raatilan Ratsupalveluihin. Heillä oli mahdollisuus ottaa Fiina lyhyelläkin varoitusajalla koulutettavaksi ja kiirehän siinä alkoikin jo olemaan nelivuotiaan kanssa.

Koppiharjoitukset aloitettiin rauhassa koppi tallin ovissa kiinni. Ensin käytiin tutkimassa lastaussiltaa, ja pikkuhiljaa menimme pidemmälle. Olisko ollut toinen vai kolmas kerta kun Fiina käveli tottuneesti koppiin, takapuomi laitettiin kiinni ja lastaussilta myös. Tämä oli myös ensimmäinen koppiin totuttamiseni, hieman jännitti! 

Fiinan kanssa kopissa, Pinkki totuttaa takaa tuleviin ääniin

Kun tämä oli hallussa, oli aika lähteä liikkeelle. Minä jäin koppiin Fiinan ja herkkujen kanssa, äiti lähti rauhakseen ajamaan yhdistelmää läheiselle huoltoasemalle ja takaisin. Olimme koko matkan ajan puhelinyhteydessä, jos jotain sattuisi. Syötin Fiinalle herkkuja joita se ei kyllä kelpuuttanut, keskittyi vain pystyssä pysymiseen. Ajoimme superhiljaa jotta kyyti olisi mahdollisimman mukavaa. Takaisin tallin pihassa Fiina asteli rauhallisesti kopista ulos kuin vanha tekijä, ja seuraavilla kerroilla lastaaminen onkin ollut helppoa.


Elokuun lopulla Fiina siis lähti ratsutettavaksi Askolaan. Siellä se pääsi saksalaisen Steffen Wernerin opissa totuttautumaan Iitu-ratsuttajaan.

Ensimmäistä kertaa kentällä ratsastaja selässä, Iitu ja Steffen

Ratsastuksellisesti Pikku-Fii lähti edistymään hienosti, muutaman viikon päästä se jo mennä tsupsutti menemään ravit ja laukat.

Kun meno alkoi näyttämätään turvalliselta, koitti se suuri päivä kun kiipesin itse oman hevoseni selkään ensimmäistä kertaa. Minua jännitti aivan kamalasti miltä se tuntuisi istua, millaiset sen liikkeet olisivat. Onneksi Iitu pysyi kokoajan vieressä ja opasti mitä minun täytyi tehdä. Tämä oli kuitenkin minulle aivan uusi tilanne joten en pannut ollenkaan neuvoista pahakseni.
Selkäänmeno onnistui ongelmitta. Tunsin heti istuvani Fiinan selässä kuin olisin sinne syntynyt. Vaikka se oli kapea ja kiikkerä, olo tuntui kumman turvalliselta. Liikkeessä se oli tasaisella tuntumalla edestä, ja askellajit tuntuivat mukavilta. Ensimmäisellä kerralla menin vain käyntiä ja ravia. Olin niin haltioissani siitä, kuinka hyvin se meni etten halunnut edes kokeilla laukkaa vielä.

Kävin joka viikko katsomassa lapsukaista, ja se tuntui kehittyvän hyvin. Hyppäsi pieniä esteitäkin. Kolmen kuukauden jälkeen Fiinasta kuitenkin tuli kiukkuinen ja se vaikutti todella stressaantuneelta. Ratsastus sujui kuitenkin jo niin hyvin että päätimme hakea Fiinan kotiin jotta voisimme hoitaa mahdolliset mahaongelmat kuntoon.
Kotona Fii pääsi heti akupuntiohoitoon, ja Juppe sanoikin sen olevan todella stressaantunut. Kun ensimmäinen piikki laitettiin, Fi huokaisi syvään, laski päänsä alas ja sulki silmänsä. "vihdoinkin joku ymmärtää!" Aloitimme tarkan ja säännöllisen elämänrytmin ja Fiina tuntuikin parantuvan vauhdilla.

Valmentauduimme Pinkin opissa ahkerasti, ja syksyllä 2013 lähdimme yhdessä Saksaan Jenny Erikssonille valmentautumaan viideksi kuukaudeksi. Fiina jäi vielä ratsutettavaksi sinne neljäksi kuukaudeksi, kun minä tulin takaisin Suomeen aloittamaan opinnot LAMKissa.

Nyt olemme taas kotiutuneet Suomeen, ja valmentautuminen jatkuu. Fiina on Fiina, ja sillä on omat fysiologiset ja henkiset ongelmansa, jonka takia meidän matka ei ainakaan tule olemaan tylsä. Kesällä 2014 siltä todettiin verikokeissa alhaiset proteiiniarvot, jota ruvettiin hoitamaan ruokinnalla. Siitä löytyy oma postaus täältä.

vas. Fiina Saksassa oik. Fiina 4-vuotis kesänä

Ruokintamuutosten jälkeen Fiina on toiminut hyvin ja päästiinpä kilpailuihinkin nappaamaan aluemestaruushopeaa, HeB tasolla.